|
Pohdintaa lapsi- ja uskovienkasteesta (osa I) LÖYTYYKÖ YHDISTÄVÄ TOTUUS?
Pawson Pirkkahallissa
Pirkkahallissa se sitten tapahtui, sopivasti helatorstaina. Kissa nostettiin pöydälle ja kastekeskustelu kävi kuumana Nokia Missiossa. Pawsonilla on paljon annettavaa ja hänen opetuksensa on monessa kohtaa tarkkaa ja terävää. Hyvää hänen opetuksessaan oli esim. kritiikki Lutherin uskonkäsityksen kapea-alaisuudesta. Luther leimasi röyhkeästi Jaakobin kirjeen muuta Jumalan Sanaa vähempiarvoiseksi ”olkikirjeeksi”, koska hänen ymmärryksensä ei riittänyt sen sanoman sisäistämiseen – Luther siis itse asettui tässä Jumalan Sanan yläpuolelle, vaikka muuten julisti, että Sana on ylin auktoriteetti. Samoin yksi Lutherin käyttämä peruste lapsikasteelle on todellakin hutera ja keskiaikainen: ”Kuka voi sanoa, että vauva ei usko?” (Kyllä lapsikasteen perusteet ovat jossain aivan muualla!) – Kuka voi sanoa, että vauva uskoo, kysyi Pawson aiheellisesti. Jälkiluterilainen aidon uskon hämärtäminen on Lutherin keskeneräisen reformaation perintöä: ”Voiko sanoa toisesta, onko hänellä uskoa vai ei? Voiko sanoa itsestäkään, onko uskoa vai ei?” – Kyllä voi sanoa!
Mitä on usko? Usko näkyy teoissa, sanoo Jumala Sanassaan. Uskon teot ovat aivan eri asia kuin lain teot. Pawson kuvasi uskoa riskinottamisena, uskaltautumisena heittäytyä puunoksalta isän käsivarsille. Se on täyttä avuttomuutta itsessään ja täysin toisen varaan heittäytymistä. Sellainen usko on pelastavaa uskoa, Jumalan anteeksiantoon ja hyväksyntään johtavaa uskoa – ja elämänsuunnan muuttavaa uskoa. Jos on usko, on Pyhän Hengen muutosvoima. Jos sitä ei ole, ei ole uskoa. Sen voi todeta itsestä ja sen voi havaita toisistakin – tai ainakin voi kysyä toisilta, jos heissä ei havaitse. Terveen luterilaisittain asian voi sanoa vaikka niin, että usko tulee Jumalalta lahjana sille, joka lakkaa vastustamasta ja päästää irti puunoksasta. Kirkon kohtalokas laiminlyönti on ollut hämärtää usko ja päästää pakanuus seurakuntaan, myöntämällä jäsenyys ei-uskoville. – Tähän asti Pawsonin kritiikki oli oikeutettua…
Tunnistatko aidon uskon toisissa?
On siis aika nostaa kissa pöydälle: Onko mahdollista löytää Hengen yhteys helluntailaisten ja luterilaisten tosiuskovaisten välille – kastekysymyksessä? Pawson puhui Nokia Missio -liikkeen helluntailaisten mieleen – ja sai heiltä tietysti täyden kannatuksen. Samalla hän lietsoi ennenaikaista opillista ylemmyyttä ja eripuraa missiokansan keskuuteen. On todella aika keskustella kasteesta rakentavassa, toista kunnioittavassa, lempeässä ja nöyrässä hengessä. Vieläkö se onnistuu? Uskon, että Pyhä Henki voi – ja haluaa – tehdä sen ihmeen, että Hänen todellisuudessaan elävät uskovat löytävät aidon toistensa tunnustamisen ja yhteyden niinkin kiihkeässä kysymyksessä kuin kaste.
Yksi askel kohti yhteyttä on kysyä uskovien kasteen ottaneilta: mitä itse sait siinä? Jotkut (eivät kaikki!) saivat kasteessa Pyhän Hengen vakuutuksen, että ovat nyt todella Jumalan omia, Jeesuksen aitoja seuraajia, liitettyjä Jumalan näkymättömään tosiseurakuntaan. Jotkut saivat Henki-kasteen ja siitä merkiksi kielilläpuhumisen lahjan. Joillekin se merkitsi puhtaan omantunnon pyytämistä ja saamista. – Kuka julkeaa kyseenalaistaa näiden kokemusten aitouden ja tärkeyden? Tässä luterilaisten on tehtävä parannus ja lakattava mitätöimästä. Uskovien kaste on monelle todellinen uskonelämän käännekohta, todellista Pyhän Hengen työtä eikä pelkkä subjektiivinen tunne-elämys. Kenelläkään ei ole oikeutta turhentaa sitä! Luterilainen, vastaapa: Ovatko nämä uskovien kasteessa saadut kokemukset todellista ja välttämätöntä Pyhän Hengen työtä? Rasti ruutuun: Kyllä? [ ] Ei? [ ] Jos et tätä voi tunnustaa, Sana sanoo, ettet kestä koetusta.
Vastaavasti askel yhteyttä kohti on kysyä, löytyykö lapsikasteen kannattajista niitä, jotka ovat (kasteen jälkeen!) kokeneet saman? Saaneet Pyhän Hengen todistuksen Jumalan omaksi tulemisesta, Hengen todistuksen tulemisesta liitetyiksi Jumalan näkymättömään seurakuntaan? Kokeneet todellisen kääntymyksen ja tehneet aidon sydämenvalinnan seurata Jeesusta? Saaneet Henki-kasteen, täyttyneet Hengellä? Saaneet siitä kielilläpuhumisen merkin? (Oma kysymyksensä on, voiko saada jonkin muun merkin todisteeksi Henki-kasteesta, ilman kielilläpuhumista.) Kokeneet Pyhän Hengen puhdistaneen heidän omantuntonsa? Uskovien kasteella kastettu, vastaapa sinä tähän: Ovatko nämä kokemukset todellista Pyhän Hengen työtä – ilman uskovien kastetta? Rasti ruutuun: Kyllä? [ ] Ei? [ ] Jos et tätä voi tunnustaa, Sana sanoo, ettet kestä koetusta.
Onhan tietenkin paljon niitä luterilaisia, jotka puolustavat lapsikastetta vain linnoittautuakseen omaan kääntymättömyyteensä. He kiistävät nämä kokemukset Pyhän Hengen vaikuttamiksi – koska eivät ole itse kokeneet mitään vastaavaa Pyhän Hengen todellisuudesta. Mutta ratkaisevaa keskustelua ei käydäkään tosiuskovien ja nimikristittyjen välillä vaan tosiuskovien luterilaisten ja uskovienkasteella kastettujen välillä. Mikään ei estä Jumalaa toimimasta molemmilla tavoilla: uskovien kasteen kautta tai pelkän lapsikasteen varassa! Jos tätä ei tunnusteta, ei synny todellista sydämenyhteyttä ja Hengen yhteyttä; yhteys on näennäistä eikä kestä tosi koetusta.
Puuttuva raamatunpaikka kasteesta
Kastekysymystä käytännönpakostakin paljon pohtineena näen, että ainoa rakentava ratkaisutapa on aloittaa toteamuksesta: Raamatusta puuttuu se ratkaiseva absoluuttinen lause, joka osoittaisi vastakkaisen näkemyksen kannattajien olevan väärässä! Molemmat leirit löytävät Raamatusta runsaasti kohtia tukemaan omaa kastenäkemystään, mutta eivät yhtään!!! tyhjentävän yksiselitteistä kohtaa, jolla voisi todistaa näkemyksensä ainoaksi oikeaksi. Löytyy kohdat osoittamaan, että aikuisten on uskottava ottaakseen kasteen, ja löytyy kohdat osoittamaan, että tämä ”uskon merkki” annetaan uskovan vanhemman lapselle ennen tämän omakohtaista uskoa. Mitä tahansa Raamatusta otetaankin oman kastenäkemyksen tueksi, se ei riitä kumoamaan toisen kantaa. Eikä ilmeisesti ole tarkoitettukaan! Jumala näyttää jättäneen sen absoluuttisen lauseen pois tarkoituksella. ”Että kävisi ilmi, ketkä kestävät koetuksen” (1.Kor 11:19). – Ketkä sitten kestävät koetuksen? Eivät ”oikeassa olijat”. Vaan rauhantekijät. Hengen yhteys säilytetään ”rauhan yhdyssiteellä”, ”kärsien toinen toistaan rakkaudessa” (Ef 4:2-3). Koetuksen reputtaja on se, joka kärsimättömyyttään tuomitsee toisen näkemyksen vääräksi – ilman kiistatonta Sanan kohtaa. Ja reputtajia löytyy sekä luterilaisista että uskovien kasteen kannattajista.
Oppikiihkoilijoiden tappomeininki näkyy jo siinä, että luterilainen erotetaan luterilaisuudesta, jos hän hyväksyy myös uskovien kasteen, eikä ”tosihelluntailainen” voi olla se, joka hyväksyy myös lapsikasteen – seuratkaapa vain! Ja ääneen sanomatta kummassakin leirissä epäillään, voivatko nuo toiset edes pelastua. Mutta Sana sanoo, että näin ajatteleva on itse se, joka ei kestä koetusta! Joka tuomitsee toisen ”silmämitalla”, ulkonaisen perusteella, langettaa itsensä päälle armottoman tuomion. Uskovien kaste on yhtä ulkonainen kuin lapsikastekin. Kaste on vain ”hyvän omantunnon pyytämistä”, MUTTA ei sen saamista! Itse pesun suorittaa Pyhä Henki, ei vesi. Eikä pesu tapahdu välttämättä itse kastetoimituksessa, vaan hetkellä, jolloin sydän kääntyy.
Portti pakanuudelle – sekä kirkossa että vapaissa suunnissa
Kirkko on todellakin päästänyt pakanuuden sisälle seurakuntaan. Se ei ole tapahtunut lapsikasteen takia, niin kuin Pawson väittää. Vaan sen takia, että kirkko on luopunut tehtävästään valvoa jäsentensä sieluja. Ei-uskovien vanhempien annetaan kastattaa lapsensa ja se on johtanut väistämättä kasteen hengellisen merkityksen katoamiseen; kasteesta on tullut kuollut rituaali. Lapsi ei voi kasvaa omakohtaiseen Jumala-suhteeseen kodissa, jossa usko on muuttunut pinnalliseksi ja muodolliseksi tai puuttuu kokonaan. Konfirmaatio jatkaa samaa kuolleen rituaalin perinnettä: kaikki rippikoululaiset ajetaan kuin karjalauma alttarille tunnustamaan ”uskonsa” eikä edellytetä minkäänlaista sitoutumista, edes viikoittaiseen seurakuntayhteyteen. – Ja miksi edellytettäisiinkään, kun elävää uskovien yhteyttä ei ole yleensä tarjollakaan. Jos vain uskovat vanhemmat kastaisivat lapsensa ja nämä kasvatettaisiin elävän uskon ilmapiirissä, lasten henkinen ja hengellinen kasvu etenisivät rinnakkain. Eikä nähtäisi nykyistä surullista kehitystä, jossa pakanuus saa vallan niin uskovien kastamattomissa lapsissa kuin ei-uskovien kastetuissa lapsissa: kummatkin joutuvat maailman viettelemiksi ja moni pieni elämä turmellaan ennen kuin heistä edes muutama löytää aidon ja tyydyttävän Jumala-suhteen. Kaste ei lasta pelasta, mutta se antaa suojaa lapsen uskon syntymiselle aidon uskovan kodin ilmapiirissä.
Lapset eivät pelastu vanhempiensa uskolla, mutta lapset saavat omakohtaisen uskon vanhempiensa uskonkuuliaisuuden hedelmänä. ”Myös perhekuntasi pelastuu” (Apt 16:31). Vastuu lasten uskoontulosta on uskovien vanhempien. Tätä hedelmää kysytään uskovalta jopa pääsyvaatimuksena seurakunnan johtajaksi: hänen on oltava sellainen, ”jonka lapset ovat uskovia” (Tit 1:6). Kuinka lasten uskovaisuus voisi olla vanhempien uskon arviointiperuste, ellei se olisi vanhempien vastuulla? Lasten uskoontulo edellyttää vanhempien uskontekoa: lapsen omistamista Jumalalle kasteessa, jo ennen kuin lapsella on omakohtaista uskoa. – Vaikuttaako se? Kyllä! Voivathan lapset täyttyäkin Pyhällä Hengellä, jopa jo äidinkohdussa (Luuk 1:15). Jos vanhemmat ovat elävässä uskossa ja heidän lapsensa on kastettu, heidän rukoustensa ja terveen kasvatuksen kautta on lupa odottaa, että myös lapsi kasvaa omakohtaiseen uskonratkaisuun ja Pyhän Hengen voiman kokemiseen – jos seurakunta heitä siinä tukee. Kun näin käy, on paljon vähemmän tarvetta kasteen uusimiseen. Kun sitä vastoin sydämeltään pakanoiden annetaan kastaa lapsensa, kastekriisi on monelle väistämätön.
Itselleni riittää lapsikaste, mutta monelle kasteen uusiminen merkitsee irtisanoutumista luopumuksessa elävästä kirkosta, kuolleesta uskonnosta – ja mitäpä haittaa uusimisesta olisi? Loukkaus se on vain niille, jotka puolustavat kuollutta rituaalia. Kasteen sisältö on yksi: kastaminen Kristukseen; rituaali jää rituaaliksi, tehtiinpä se kuinka monta kertaa tahansa. Omaatuntoa ei puhdista vesi vaan Pyhä Henki. Ratkaisevaa on, autetaanko uskova elämään aitoa, Jeesukselle erotettua, puhdistettua omantunnonelämää jakamattomalla sydämellä. Valitettavasti moni uskovien kasteen ottanutkin luottaa vain rituaalin voimaan ja jatkaa uskovaisuuttaan edelleen omatunto tahrattuna, syntejään piilotellen – ja siksi vailla Pyhän Hengen voimaa.
(Kirjoitettu 13.5.07, tarkistettu viimeksi 15.1.08)
Takaisin
|
